#274 Kerrostalokoplan kuulumiset

  Avasin tämän blogin hyvin pitkästä aikaa. Tarkoituksena kertoa vähän elämästä viimeisen postauksen jälkeen. Tosin blogi ei tämän enempää herää eloon sillä uuden työn myötä elämä on hektisempää kuin aikaisemmin eikä aikaa blogille valitettavasti löydy. Hyviä uutisia kuitenkin on se, että meidän (uuden) perheen elämää voi nykyään seurata instagramin kautta: kerrostalokopla! (Kyllä minäki sorruin tähän someen monen vuoden kieltämisen jälkeen). Perustin tilin vasta, joten vielä sieltä ei löydy paljoa. Jos hyppäätte vain instagramin puolelle niin näkymä saattaa olla vähän hämmentävä. Haluankin avata tilannetta kuulumisten kautta, joten siirrytäämpä niihin!

  Viimeinen postaus kertoikin suru-uutisen rakkaasta Pojusta vuonna 2016. Neiti jäi siis yksin, mutta yksinäinen se ei ollut. Se rakasti taas miten sai kaiken huomion (ja varsinkin herkut) itselleen. Asumisjärjestely muutettiin täysin, otin Neidin häkkeineen omaan huoneeseeni ja prinsessa sai ulkoilla sieltä aina minun ollessa kotona (mitä tapahtui tuohon aikaan hyvin paljon). Valitettavasti keväällä 2017 Neiti alkoi mennä huonommaksi. Se alkoi laihtua hyvin nopeasti eikä mikään tuntunut tehoavan. Väistämätön oli siis edessä. Kuitenkin RautaRouvan rautainen kunto antoi toivoa. Se oli loppuun asti ihanan persoonallinen itsensä. Yksi viikonloppu minun ollessa muualla, sain sen kauhulla odottamani puhelun: Neiti ei enää suostunut syömään ja nökötti kopissa. Tässä kohtaa maailma romahti ihan huolella. Seuraavana yönä Neiti oli rauhallisesti nukkunut pois. Viimeinen matka toteutui Pojun viereen Pajun alle. Viisi vuotta sain viettää tuon ihanan eläimen kanssa ja ikävä on edelleen kova. Olihan se sentään niin persoonallinen tapaus. Valmistuin itse koulusta kesäkuussa 2017 ja sain tädiltäni aivan ihanan valmistujaislahjan! Hän oli kaivertanut kuvan Neidistä lasimaljakkoon. Nähdessäni tämän, kyyneleet tulivat väkisinkin.


  Kissat jäivät siis kolmistaan elelemään. Kaikki kanitavarat tungettiin piiloon sillä pakko myöntää sen olleen raskasta aikaa. Päätimme silloin yhdessä, että uutta kania ei tähän taloon tule. Arvata saattaa miten siinä sitten kävi. Kesän aikana aloimme kuitenkin jo miettiä: mitä jos. Kerran kämppikseni kysyi minulta mitä haluan ja vastasin, että kanin. En silloin tiennyt kuinka suuri merkitys tuolla kysymyksellä olikaan. Tämän jälkeen aloimme miettiä hyvin tarkkaan uutta kania. Yksi vaihtoehto oli ottaa belgianjänis mistä olen monta vuotta unelmoinut, mutta totesimme yhdessä ettei tila riitä niin kuitenkin isolle ja aktiiviselle rodulle joten mietintä jatkui. Ainoa oikeastaan mikä oli päätetty, oli kasvattaja, jolta tuo seuraava lapsonen tulisi. Ja kuinka ollakkaan sieltä oli syksyn myötä tulossa belgianjäniksen risteytyspoikue! Totesimme tuon kuulostavan aivan täydelliseltä meille joten sinne lähti hyvin pitkä sähköposti ja alkoi pitkä odotus! Syksy valui eteenpäin eikä poikasia kuulunut. Mikä oli näin jälkikäteen mietittynä hyvä juttu minulle. Sai itse aikaa käsitellä aikaisempia menetyksiä ja järjellä paneutua uuteen tulokkaaseen. 

  27.12.2017 oli päivä joka jäi hyvin mieleen. Olin juuri matkalla iltavuoroon, kun kännykkä ilmoitti saapuneesta sähköpostista ja kuinka ollakkaan poikaset olivat syntyneet! Siitä se jännitys sitten alkoi! Onneksi poikasista tuli säännöllisesti kuvia ja infoa ja päästiinpä jopa heitä katsomaan! Alkuperäinen suunnitelma oli ottaa urospoikanen, mutta niitä syntyi poikueeseen vain yksi. Sanoin silloin kasvattajalle, että tuosta poikueesta voin kyllä ottaa naaraankin, jos joku niistä sopisi meille paremmin kuin tuo uros. Olin kuitenkin salaa jo aivan rakastunut tuohon urokseen!


  Niinhän siinä sitten kävi, että 24.2. haettiin tuo pieni poika kotiin! Nimeä pyörittelimme mielessä koko ensimmäisen päivän. Sitten kämppikseni keksi Leevin (kaikki kunnia Leevi and the Leavingseille!) ja sille tielle jäätiin. Alusta asti tuo pieni poika oli aivan valloittava! Se ei näyttänyt ottavan stressiä mistään ja oli hyvin kiinnostunut uudesta ympäristöstä. Kotiutuminen meni hyvin, lukuunottamatta tottumista kissoihin. Leevi totesi heti etteivät ne saa tulla hänen alueelleen mikä on vieläkin voimassa toisinaan. Pitkään hän oli hyvin itsenäinen eikä ottanut kauheasti kontaktia ihmiseen eikä tykännyt silityksistä tai muista lähentelyistä. Salaa pelkäsin sen jäävän sellaiseksi, mutta pienin askelin ja rauhassa edettiin ja nyt hän on päivittäin vailla kunnon silittelyä ja hakeutuu luokse! Muistan sen ensimmäisen kerran, kun alkoi oikein ketuttaa miten paljon tuo pieni poika tarvitsee huomiota ja aloin samantien itkeä onnesta! En kuvitellut kokevani tuollaista hetkeä tämän yksilön kanssa, mutta sieltä se vaan tuli!


  
  Kaikkea ollaan Leevin kanssa jo koettu. Kesällä ulkoiltiin paljon valjaissa sekä mökillä isossa aitauksessa. Uudet paikat ovat hänelle edelleen hyvin helppoja ja kiinnostavia , vaikkei matkustaminen niin mukavaa olekaan. Kasvattajan kannustuksella kokeilimme myös hieman estehyppyä. 


  Seuraava muutos koplassamme tapahtui juuri ennen huhtikuuta 2019 nimittäin minä ja pojat pakkasimme tavarat ja jatkoimme matkaa isompaan asuntoon, jonne mukaan muutti jälleen yksi tyttökissa: Muumuu. Tämä tyttönen on ilmeisesti koko elämänsä elänyt yksin, joten jännitimme paljon miten hänen ja Manun yhdistäminen tapahtuisi. Olin henkisesti valmistautunut monen kuukauden operaatioon ja jopa valmistautunut siihen, että toisesta pitäisi mahdollisesti luopua elleivät ne vain tulisi toimeen. Pelot kuitenkin osoittautuivat turhaksi! Ensimmäisen viikon jälkeen poistimme kaikki aidat ja esteet ja ne ovat siitä asti olleet samassa tilassa jatkuvasti. Aina elo ei ole niin ruusuista, mutta tällä hetkellä naarmulaskurissa on vain numero 1. Ja tähänhän Manu on aivan tottunut.


Aploodit niille, jotka oikeasti jaksoivat lukea tämän selostuksen loppuun asti! Tämän jälkeen instagramin puolelle eksyminen ei välttämättä tunnu niin hämmentävältä 😂 Eli jos meidän perheen meno vielä kiinnostaa niin sieltä meidät löytää!