#159 Kuinka Manu päätyi meille

Jokaisella meistä on tarinansa ja tässäpä Manun tarina. Olen kirjoittanu vastaavat myös Pojusta ja Neidistä.

Kissakuume oli vaivannut minua jo pitkään, mutta isäntä oli kauan kissan hankkimista vastaan. Se ei silti estänyt minua selailemasta aina silloin tällöin netistä myytäviä/annettavia kissoja ja unelmoimasta, että joskus vielä mullakin tulee olemaan kissa.

Vannouteneelle koiraihmiselle oli aluksi vaikea myöntää, että kissa saattaisi olla oikea lemmikki tähän kohtaan. Halusin lemmikin joka voi olla vapaasti kämpässä ja on vähän ihmisläheisempi kuin kanit. Kauan puhuttiin koiran ottamisesta, mutta se olisi tullut aika kalliiksi kahdelle opiskelijalle.

Keväällä kissojen katselusta oli tullut jo rutiinia vaikken edes tiennyt millaisen haluaisin. Vaikka pitkäkarvaiset kissat ovatkin ihania niin Pojun jälkeen olen vannonut ettei mulle tule enää yhtään pitkäkarvaista eläintä! Eli lyhytkarvainen ja halusin juurikin uroksen. Sitten tuli toinen ongelma. Halusinko aikuisen vai pennun? Toisaalta aikusein ottaminen houkutteli sillä minullahan ei ollut mitään kokemusta kissoista tai niiden kouluttamisesta. Lopulta kuitenkin pentu vei voiton sillä onko mitään suloisempaa kuin kissanpennut (paitsi kaninpoikaset!)?

Keväällä, kun kyseisestä asunnosta poismuutto alkoi olla ajankohtaisempaa niin aloin ihan tosissani miettiä kissan ottamista. Silloin kuitenkin mietin vielä, että ensin muutto ja sitten vasta uusi eläin. Kesällä kuitenkin kissakuume kasvoi aivan valtavasti ja halusin vain oman pienen kissen! Tässä vaiheessa meidän piti kaverin kanssa muuttaa kämppiksiksi joten katsottiin kissoja vähän yhdessä. Hän halusi tumman, mieluiten mustavalkoisen vaikkei kyseinen väritys minua oikein innostanutkaan. Aloin itse kallistua vaalean puolelle. Ei välttämättä kokonaan valkoinen, vaan saisi olla jotain väriäkin.
Ensimmäinen kuva Manusta
Kerran se sitten iski. Löysin ilmoituksen Manusta ja sen 3 sisaresta ja rakastuin ihan samantien! Soitin seuraavana aamuna naiselle kyseisestä pennusta ja hän sanoi, että minua ennen on jonossa yksi joka ei vielä tiedä haluaako uroksen vai naaraan. Koko päivän jännitin ja oletin minulla olevan kuitenkin huono tuuri ja minua edellä olevat haluavat kuitenkin uroksen. Joka oli kuulemma vielä aivan hurmaava ja valloittava tapaus. Kuka nyt ei haluisi sellaista kissaa?
Seuraavana päivänä olin jo totaalisen stressaantunut, kun nainen soitti. Uros oli kuulemma vapaana jos vielä haluaisin sen! Sitten alkoi kauhea pohtiminen miten ja milloin se saataisiin haettua ja voinko nyt ihan oikeasti ottaa sen kissan. Samantien soitin isännälle ja sanoin, että löysin aivan täydellisen kissen että jookojookojooko ja hän suostui.

Olin aivan hurmioissani enkä olisi millään jaksanut odottaa viikkoa, että saisin oman pienen kissen syliin. Olin silloin vielä reissussa joten kaikki etukäteisjärjestelyt olivat vähän hankalia. Sain kuitenkin hommattua kaiken tarpeellisen ja perjantaina matkalla kotiin haettiinkin Manu.
Sen sisaret olivat myös ihana värisiä: valkoisia joissa oli mustia ja ruskeita täpliä. Kaverini olisi mielummin halunnut sellaisen, mutta olin totaalisesti menettänyt sydämeni Manulle. Hakiessamme sitä se ei halunnut tulla syliini ollenkaan vaan pyristeli vastaan. Silloin otti sydämestä ja mietinkin äkkiä "entä jos se ei halua tulla meidän mukaan, voinko vaan ottaa sen". Pian se kuitenkin rauhoittui ja mentiinkin autoon. Autossa laitoin sen ensin peiton päälle lattialle, mutta se halusi nopeasti tulla syliin katselemaan maisemia.
Tärisin ilosta ja onnesta, kun Manu matkusti todella fiksusti ja rauhallisesti ja nukkui sylissäni. Se oli niin suloinen ja pieni. En voinut uskoa, että tuo pieni täydellinen olento oli nyt minun ja se tulisi jäämään meille. Minun oma pieni rakkauspakkaus. Vihdoinkin unelmani ihanasta täydellisestä kissasta oli totta.
Pari ekaa viikkoa sen kanssa meni yhdessä hurmiossa. Whatsappi täyttyi toinen toistaan suloisemmasta kissakuvasta ja nettikauppojen ostoskorit täyttyivät kissanruuista ja tavaroista. Edelleen olen aivan onnessani tuosta ihanasta otuksesta ja rakkautta se saa kyllä
tarpeeksi. Pian kissanomistamisesta tulikin jo rutiinia enkä enää edes ymmärrä miten olen tullut näinkin kauan toimeen ilman kissaa. Se vain kuuluu tänne. Ja se on edelleen aivan täydellinen niin hyväni kuin huonoinakin hetkinä.

Suunnitelmathan vähän muuttuivat matkalla ja nyt ainakin toistaiseksi asutaan tässä samassa kämpässä. Hauskaa tässä on se, että nyt isäntä on aivan ihastunut Manuun ja on vihdoin jopa pystynyt myöntämään sen. Joten mikäpä meillä tässä asustaessa.

2 kommenttia:

Kiitos kommentoinnistasi! Pyrin vastaamaan siihen mahdollisimman nopeasti!