#274 Kerrostalokoplan kuulumiset

  Avasin tämän blogin hyvin pitkästä aikaa. Tarkoituksena kertoa vähän elämästä viimeisen postauksen jälkeen. Tosin blogi ei tämän enempää herää eloon sillä uuden työn myötä elämä on hektisempää kuin aikaisemmin eikä aikaa blogille valitettavasti löydy. Hyviä uutisia kuitenkin on se, että meidän (uuden) perheen elämää voi nykyään seurata instagramin kautta: kerrostalokopla! (Kyllä minäki sorruin tähän someen monen vuoden kieltämisen jälkeen). Perustin tilin vasta, joten vielä sieltä ei löydy paljoa. Jos hyppäätte vain instagramin puolelle niin näkymä saattaa olla vähän hämmentävä. Haluankin avata tilannetta kuulumisten kautta, joten siirrytäämpä niihin!

  Viimeinen postaus kertoikin suru-uutisen rakkaasta Pojusta vuonna 2016. Neiti jäi siis yksin, mutta yksinäinen se ei ollut. Se rakasti taas miten sai kaiken huomion (ja varsinkin herkut) itselleen. Asumisjärjestely muutettiin täysin, otin Neidin häkkeineen omaan huoneeseeni ja prinsessa sai ulkoilla sieltä aina minun ollessa kotona (mitä tapahtui tuohon aikaan hyvin paljon). Valitettavasti keväällä 2017 Neiti alkoi mennä huonommaksi. Se alkoi laihtua hyvin nopeasti eikä mikään tuntunut tehoavan. Väistämätön oli siis edessä. Kuitenkin RautaRouvan rautainen kunto antoi toivoa. Se oli loppuun asti ihanan persoonallinen itsensä. Yksi viikonloppu minun ollessa muualla, sain sen kauhulla odottamani puhelun: Neiti ei enää suostunut syömään ja nökötti kopissa. Tässä kohtaa maailma romahti ihan huolella. Seuraavana yönä Neiti oli rauhallisesti nukkunut pois. Viimeinen matka toteutui Pojun viereen Pajun alle. Viisi vuotta sain viettää tuon ihanan eläimen kanssa ja ikävä on edelleen kova. Olihan se sentään niin persoonallinen tapaus. Valmistuin itse koulusta kesäkuussa 2017 ja sain tädiltäni aivan ihanan valmistujaislahjan! Hän oli kaivertanut kuvan Neidistä lasimaljakkoon. Nähdessäni tämän, kyyneleet tulivat väkisinkin.


  Kissat jäivät siis kolmistaan elelemään. Kaikki kanitavarat tungettiin piiloon sillä pakko myöntää sen olleen raskasta aikaa. Päätimme silloin yhdessä, että uutta kania ei tähän taloon tule. Arvata saattaa miten siinä sitten kävi. Kesän aikana aloimme kuitenkin jo miettiä: mitä jos. Kerran kämppikseni kysyi minulta mitä haluan ja vastasin, että kanin. En silloin tiennyt kuinka suuri merkitys tuolla kysymyksellä olikaan. Tämän jälkeen aloimme miettiä hyvin tarkkaan uutta kania. Yksi vaihtoehto oli ottaa belgianjänis mistä olen monta vuotta unelmoinut, mutta totesimme yhdessä ettei tila riitä niin kuitenkin isolle ja aktiiviselle rodulle joten mietintä jatkui. Ainoa oikeastaan mikä oli päätetty, oli kasvattaja, jolta tuo seuraava lapsonen tulisi. Ja kuinka ollakkaan sieltä oli syksyn myötä tulossa belgianjäniksen risteytyspoikue! Totesimme tuon kuulostavan aivan täydelliseltä meille joten sinne lähti hyvin pitkä sähköposti ja alkoi pitkä odotus! Syksy valui eteenpäin eikä poikasia kuulunut. Mikä oli näin jälkikäteen mietittynä hyvä juttu minulle. Sai itse aikaa käsitellä aikaisempia menetyksiä ja järjellä paneutua uuteen tulokkaaseen. 

  27.12.2017 oli päivä joka jäi hyvin mieleen. Olin juuri matkalla iltavuoroon, kun kännykkä ilmoitti saapuneesta sähköpostista ja kuinka ollakkaan poikaset olivat syntyneet! Siitä se jännitys sitten alkoi! Onneksi poikasista tuli säännöllisesti kuvia ja infoa ja päästiinpä jopa heitä katsomaan! Alkuperäinen suunnitelma oli ottaa urospoikanen, mutta niitä syntyi poikueeseen vain yksi. Sanoin silloin kasvattajalle, että tuosta poikueesta voin kyllä ottaa naaraankin, jos joku niistä sopisi meille paremmin kuin tuo uros. Olin kuitenkin salaa jo aivan rakastunut tuohon urokseen!


  Niinhän siinä sitten kävi, että 24.2. haettiin tuo pieni poika kotiin! Nimeä pyörittelimme mielessä koko ensimmäisen päivän. Sitten kämppikseni keksi Leevin (kaikki kunnia Leevi and the Leavingseille!) ja sille tielle jäätiin. Alusta asti tuo pieni poika oli aivan valloittava! Se ei näyttänyt ottavan stressiä mistään ja oli hyvin kiinnostunut uudesta ympäristöstä. Kotiutuminen meni hyvin, lukuunottamatta tottumista kissoihin. Leevi totesi heti etteivät ne saa tulla hänen alueelleen mikä on vieläkin voimassa toisinaan. Pitkään hän oli hyvin itsenäinen eikä ottanut kauheasti kontaktia ihmiseen eikä tykännyt silityksistä tai muista lähentelyistä. Salaa pelkäsin sen jäävän sellaiseksi, mutta pienin askelin ja rauhassa edettiin ja nyt hän on päivittäin vailla kunnon silittelyä ja hakeutuu luokse! Muistan sen ensimmäisen kerran, kun alkoi oikein ketuttaa miten paljon tuo pieni poika tarvitsee huomiota ja aloin samantien itkeä onnesta! En kuvitellut kokevani tuollaista hetkeä tämän yksilön kanssa, mutta sieltä se vaan tuli!


  
  Kaikkea ollaan Leevin kanssa jo koettu. Kesällä ulkoiltiin paljon valjaissa sekä mökillä isossa aitauksessa. Uudet paikat ovat hänelle edelleen hyvin helppoja ja kiinnostavia , vaikkei matkustaminen niin mukavaa olekaan. Kasvattajan kannustuksella kokeilimme myös hieman estehyppyä. 


  Seuraava muutos koplassamme tapahtui juuri ennen huhtikuuta 2019 nimittäin minä ja pojat pakkasimme tavarat ja jatkoimme matkaa isompaan asuntoon, jonne mukaan muutti jälleen yksi tyttökissa: Muumuu. Tämä tyttönen on ilmeisesti koko elämänsä elänyt yksin, joten jännitimme paljon miten hänen ja Manun yhdistäminen tapahtuisi. Olin henkisesti valmistautunut monen kuukauden operaatioon ja jopa valmistautunut siihen, että toisesta pitäisi mahdollisesti luopua elleivät ne vain tulisi toimeen. Pelot kuitenkin osoittautuivat turhaksi! Ensimmäisen viikon jälkeen poistimme kaikki aidat ja esteet ja ne ovat siitä asti olleet samassa tilassa jatkuvasti. Aina elo ei ole niin ruusuista, mutta tällä hetkellä naarmulaskurissa on vain numero 1. Ja tähänhän Manu on aivan tottunut.


Aploodit niille, jotka oikeasti jaksoivat lukea tämän selostuksen loppuun asti! Tämän jälkeen instagramin puolelle eksyminen ei välttämättä tunnu niin hämmentävältä 😂 Eli jos meidän perheen meno vielä kiinnostaa niin sieltä meidät löytää!

#273 Miten elämä jatkuu

  Pojun poismenosta on nyt muutama päivä. Meillä ei olla vieläkään oikein tajuttu koko juttua. Juuri suunniteltiin miten sille pitäisi kohta taas aja kesälookki, kun alkaa tulla liian kuuma. Kaikki tapahtui vaan niin äkkiä ettei kukaan ehtinyt edes kissaa sanoa. Tulee valtava ikävä pikkuista.

  Ensimmäisenä edessä oli päätös mitä pikkuiselle tehdään. Olisin halunnut haudata sen maalle äitini pihalle, mutta se ei käytännön syistä olisi onnistunut. Toisena vaihtoehtona mietin tuhkaamista ja googlettelinkin siitä paljon tietoa. Se kuitenkin vaikutti jotenkin tylsältä vaihtoehdolta. Halusin nimenomaan haudata pojan johonkin kivaan paikkaan missä sen olisi hyvä olla. Kämppikseni ehdotti äitinsä pihaa jonne oli jo muutamat heidän aikaisemmat lemmikit haudattu. Vaihtoehto tuntui huomattavasti paremmalta kuin tuhkaaminen ja sunnuntaina käytiinkin kaivamassa pikkuiselle kuoppa. Löysimme oikein ihanan paikan pajun alta. Sinne se oli hyvä jättää.

  Mitäs nyt Neidin kanssa? Katsomme ainakin alkuun miten se suhtautuu yksinoloon. Tähän asti se on vaikuttanut ihan normaalilta, tietty kaipaa nyt huomattavasti enemmän ihmiskontaktia kuin aikaisemmin. Toista kania meille ei varmaan tule ellei tilanne mene ihan mahdottomaksi. Meillä ei tällä hetkellä ole oikein tilaa ottaa toista kania. Tottakai olisi ihanaa ottaa joku suloinen poikanen, mutta kun tilaa ei vain ole riittävästi. Neiti on kuitenkin ollut suurimman osan elämästään yksin joten uskallan toivoa sen tottuvan siihen taas uudestaan. Pojuhan oli aina se sosiaalisempi osapuoli noista kahdesta. Poju oli se joka vaati toisen kanin seuraa, kun taas Neiti on aina ollut se itsenäisempi osapuoli. Todennäköisesti vain aika kertoo mitä tapahtuu.

  Entäs sitten bloigin tulevaisuus? Kuten olette varmasti huomanneet niin blogi-into on muutenkin laantunut. Joulun jälkeen oli pakko keskittyä kunnolla opintoihin joten kuvaaminen ja kirjoittaminen jäivät. Eläinten kanssa vietetty aika meni kuitenkin blogin edelle. Tuntuu myös hassulta ajatella jatkoa ilman blogin toista alkuperäistä tähteä. Ehkä loman myötä löydän kuvaus- sekä blogi-intoni uudestaan, sen vain aika näyttää.

  Haluan kuitenkin kiittää kaikkia, jotka ovat olleet osallisena meidän perheen elämää näin blogin välityksellä.

Hyvästi pikku ystävä


Poju
8.1.2013-3.6.2016

Koskaan ei tiedä,
onko aikaa paljon vai vähän.
Yhtäkkiä vain huomaa,
se päättyi tähän.
Kun sammui sydä läheisen, 
on aika surun hiljaisen.

#272 Lomalla viimeinkin!

  Ensimmäinen puoli vuotta koulua takana ja en voisi olla onnellisempi. Vihdoin on saatu kaikki raportit kirjoitettua, työt tehtyä sekä kokeet hoidettua kunnialla läpi. Nyt voi ihan rauhassa rentoutua joulun viettoon. Ja varsinkin Manu on onnessaan, kun mamma viettää taas enemmän aikaa kotona.
"Jaa että loma"
  Tänään olikin taas aika viettää kanien kanssa kunnolla aikaa ja samalla koitin napsaista niistä muutaman kuvan. Molemmilla oli alkuun kauhea kiire sohvalta pois, mutta lahjomalla niitä banaanilla sain ne kuitenkin pysymään edes jonkun aikaa kameran edessä. Samalla tietysti kissat olivat mukana puuhastelemassa kulissien takana.

#271 Kysymyshaaste

Kiitos haasteesta ja kysymyksistä Kaikenkarvaisten keskellä
Haasteen säännöt siis menevät siten, että vastaan 11 saamaani kysymykseen, (minkä jälkeen teen uudet 11 kysymystä, joihin haastan 11 blogia vastaamaan :-) nämä jätän tällä kertaa tekemättä)

Kysymykset:

1. Mihin yhteen vapaavalintaiseen kauppaan käyttäisit 1000 euron lahjakortin?
Varmaankin Rajalaan tai vastaavaan josta voisi ostaa kameratarvikkeita tai sitten ihan vaan Prismaan tai muuhun isoon kauppaan josta saisi melkein mitä vaan.

2. Millainen olisi unelmatalosi?
Joku ihana omakotitalo, pari kerrosta, mielellään puinen ja sauna on ehdoton. Ulkonäöllisesti se ei saisi olla kauhean moderni, tykkään enemmän sellaisesta vähän vanhemmasta. Sisällä voisi olla joitain moderneja ratkaisua, mutta sisustuksessakin tykkään vähän vanhemmasta kuin ihan uusi ja moderni. Suuri keittiö olisi aivan ihana! Tietysti siinä olisi jonkun verran omaa pihaa ja ehkä pari ulkorakennusta, jotta eläimille olisi monipuolisia asumisvaihtoehtoja. Naapureita ei tarvitsisi olla ihan vieressä. 
3. Olisitko mieluummin lahjakas matemaattisissa aineissa vai kielissä?
Olen aina ollut kohtuuhyvä molemmissa joten tämä onkin hankala kysymys. Nykyään tarvitsee aikalailla molempia, jos haluaa pärjätä esim. opiskelussa vähän pidemmälle. Vastaan nyt kuitenkin, että haluaisin olla lahjakas matemaattisissa aineissa. Silloin pitäisi olla looginen ajattelu kohdillaan ja sillä pärjää myös kielten opiskelussa suht mukavalle tasolle.

4. Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja? Haluaisitko?
Ei ole kumpiakaan eikä lävistyksiä tule. Tatuointi onkin ollut haaveena jo 10 vuotta, joten sellainen tulee joskus ilmestymään.
5. Mikä oli ensimmäinen lemmikkisi?
Meidän perheessä oli koiria, kun olin pieni. Myöhemmin perheeseen tuli myös kaksi kania joista olenkin kertonut jo aikasemmin (Ensimmäiset kanini -postaus). Tosin ihan ensimmäinen oma lemmikki oli Neiti.

6. Mistä lemmikistä haaveilet?
Koirasta. Muutama sellainenkin on mitkä ovat vain haaveilupohjalla eivätkä tule todennäköisesti koskaan tapahtumaan. Näitä on esimerkiksi siili, kilpikonna, chincilla, hevonen.

7. Paljonko lemmikeihisi kuluu keskimäärin rahaa kuukaudessa? 
Tätäkin jossain vaiheessa laskeskelin, kun oli vain kaksi kania. Tällä hetkellä en ole kovin tietoinen paljonko rahaa menee varsinkaan, kun ostamme kissojen tavarat ja ruoat puoliksi. Voisin kuitenkin heittää arviolta n. 40-60 euroa kuukaudessa (tämä siis vain minun osuuteni).
8. Miten perheesi, ystäväsi ja tuttusi suhtautuvat lemmikeihisi?
Ystävät tietävät minun olevan ihan eläinhullu, joten he ovat hyvin tottuneet. Äitikin jollain asteella ymmärtää, mutta hän ei ole ihan samalla tasolla minun kanssani. Hän myöskin oli alunperin lemmikkien hankkimista vastaan allergioideni takia. Isä taas ei todellisuudessa ymmärrä ollenkaan vaikka hänelläkin on aikasemmin ollut koiria. Ehkä hän ymmärtäisi paremmin, jos minulla olisi koira sillä hän ei oikein tykkää kissoista tai kaneista. En ole näiden antanut kuitenkaan lannistaa itseäni. Minulle eläimet ovat kaikki kaikessa ja jos joku ei sitä ymmärrä niin sille ei sitten mahda mitään.

9. Miten järjestät lemmikkiesi lomahoidon? 
Tämä on oikeastaan aina ollut helppoa minulle sillä en ole koskaan asunut yksin ja aina on ollut joku joka voi katsoa niitä jos minulla on jotain suurempaa menoa. Tälläkin hetkellä on helppoa, kun asuu kämppiksen kanssa. Tosin joskus joudutaan vähän soveltamaan aikatauluja, mutta hyvin ollaan kuitenkin aina saatu aikataulut sopimaan niin, että toinen on kotona.
10. Mitä lemmikkieläintä et itsellesi hankkisi ja miksi?
Muutama vuosi sitten olisin vastannut nopeasti, että kissa olisi sellainen, mutta kaskummaa nyt niitä löytyy taloudesta kolme. Tykkään kaikista eläimistä ja jos esim joku eläin tarvitsisi kipeästi uuden kodin ja minulla olisi mahdollisuus sellainen antaa niin tuskin sanoisin ei. Jos kuitenki mietin mitä eläintä en itse koskaan hankkisi niin täytyy sanoa kala. Ne ei vaan jotenkin koskaan ole innostaneet minua.

11. Millä perusteilla nimeät lemmikkisi? 
Niinkuin moni on varmaan huomannut, niin meillä ei ole mitään kauhean erikoisia tai mielikuvituksellisia nimiä. Kyllähän uuden lemmikin tullessa aina on pohdittu hetken aikaan nimeä (tai Pojun kohdalla puolikin vuotta sen jälkeen, kun se meille tuli) ja on päädytty semmoiseen mikä tuntuu hyvältä. Pojun tullessa mietin monta vaihtoehtoa, mutta mikään ei tuntunut hyvältä ja lopulta jäätiin vain nimeen Poju, kun sillä nimellä sitä kutsuttiin alusta saakka.